Puhe 30.11.2016

Pidin Haaga-Helian Ammatillisen opettajakorkeakoulun valmistujaisjuhlassa 30.11.2016 opiskelijan puheenvuoron. Tässä puhe:

Arvoisa juhlaväki

Muistan poikkeuksellisen kirkkaana hetken, kun vuonna 1998 istuin Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan tietokoneluokassa. Olin kasvatustieteen opintojeni puolivälissä ja opinnoissani tuskastunut, sillä en lainkaan tiennyt mikä minusta isona tulisi. Muistan todella tarkkaan intuitiivisen tunteen ja tilanteen, jossa minulle yhtäkkiä selvisi mitä haluaisin tehdä ja missä olisin parhaimmillani: kuiskasin vieressä istuneelle opiskelutoverilleni Paulalle: musta tulee isona opo!

No, niin minusta on näemmä tullut.

Polku tähän päivään ei kuitenkaan ole ollut mutkaton, vaan täynnä risteyksiä, joissa olen pohtinut elämääni ja työurani suuntaa. Kävi nimittäin niin, että unohdin tuon ajatuksen opoksi ryhtymisestä lähes yhtä nopeasti kuin sen olin saanutkin. Unohdin ajatuksen lähes 20 vuodeksi.

Tämä muisto ja vasta päättyneet opinnot kirvoittivat minut ajattelemaan opinto- ja urapolkuja, ammatillista kehittymistä niissä sekä työelämään kohdistuvia tavoitteita ja odotuksia. Työurat eivät enää tänä päivänä ole useinkaan lineaarisia jatkumoja, vaan pikemmin niitä leimaavat pirstaleisuus, lyhytkestoisuus ja osaksi sen seurauksena sitoutumattomuus. Oman osaamisen markkinoinnista ja brändäyksestä on tullut varteenotettava ja yhä useammin ainoa tapa työllistyä. 

Miksi unohdin intuitiivisesti hyvänä pitämäni idean opinto-ohjaajuudesta lähes 20 vuodeksi? Olisiko ollut hyödyllistä, mikäli minulle olisi tarjottu ohjauksellista tukea opintoneuvonnan sijaan opintojeni aikana? Ehken vain sittenkään osannut tunnistaa vahvuuksiani. Joka tapauksessa uskon, että jokainen nuori opiskelija ja työelämän murroksessa omaa tietään etsivä aikuinen pohtii oman polkunsa suuntaa. Työnohjaajakokemukseni myötä käsitykseni ja kokemukseni mukaan kysymyksiä itselle esitetään ja niitä pohditaan valitettavasti liian usein yksin ja joskus jo suunnan menettäneenä.

Hallituksen koulutusleikkausten seurauksena monen mieli on ollut matala. Myös ammatillisen koulutuksen reformi voi aiheuttaa epävarmuutta, vaikka pyrkimys on varmasti tehdä entistä paremmin ja parempaa. Haluan muistuttaa, että muutoksessa meillä on kuitenkin aina tilaisuus ja mahdollisuus tarkastella omaa työtämme uudesta näkökulmasta. 

Reformin myötä käyttöönotettava koulutussopimus lisää työpaikoilla tapahtuvaa oppimista ja monipuolistaa yhteistyötä työelämän kanssa. Työryhmän selvityksen mukaan laadukas työpaikalla tapahtuvan koulutuksen kokonaisuus vaatii opettajuudelta muutoksia. Selvittäjät korostavat, että näin ollen myös ohjaukseen on varmistettava riittävästi voimavaroja.

Tämä on hyvä uutinen. 

Ohjausresurssin lisääminen sinänsä ei kuitenkaan takaa tuloksellisuutta, vaan on kiinnitettävä huomiota siihen, minkälaisin menetelmin ja sisällöin ohjaustyötä tehdään.

Mitä asioita sitten tulisi nostaa keskiöön? Mielestäni ohjausta tulisi viedä kokonaisvaltaisesti uraohjaukselliseen suuntaan. Urasuunnittelun tulisi alkaa opintojen alkuvaiheessa ja jatkua koko opintopolun ajan. Itsetuntemus ja osaamisen tunnistaminen, oikea työkäyttäytyminen, muutoskyky, myönteinen suhtautuminen työelämään ja selkeä tietoisuus nykytyöelämän moninaisuudesta ovat tulevaisuuden työelämässä tarvittavia ominaisuuksia ja taitoja. 

Näitä taitoja me opettajat ja opinto-ohjaajat voimme opettaa.

Jos koulutus on muutostilassa, niin sitä on mitä suuremmissa määrin myös työelämä. Turun yliopiston Tulevaisuudentutkimuskeskuksen professori Markku Wilenius linjaa tulevaisuuden työelämän olevan hyppy tuntemattomaan. Jo siksikin mielestäni sekä ammatillisessa että korkeakoulutuksessa on huomioitava mahdollisuuksien mukaan tulevaisuuden työelämätaidot sen sijaan, että valmistamme ammattilaisia ja asiantuntijoita, joiden taidot ovat vanhentuneita jo valmistumisvaiheessa.

Opetussisältöjen ja menetelmien lisäksi kiinnittäisin huomion opetus- ja ohjaustaitoon. Usein kuulen ajateltavan, että ohjaustyön resurssit eivät riitä. Kun tulostavoitteet määrittelevät. Kun aikaa ei ole. Ymmärrän tämän erittäin hyvin, mutta haluan silti vastustaa ajatusta vähintään ideologisella tasolla. 

Näen asian siten, että menetelmät ovat työkaluja, ja me ammattilaiset niiden käyttäjiä.

Teko, jonka me kaikki voimme olosuhteista riippumatta tehdä, on siis kiinnittää huomiota omaan opetus- ja ohjaustaitoomme. 

Ohjaustyön erityinen haaste on ihmisten kohtaaminen kasvotusten, läheltä ja henkilökohtaisesti. Päätöksiä tehdään ihmisen kanssa ja hänen rinnallaan.

Siksi on tärkeää, että tiedostamme ammattilaisina oman työmme lähtökohdat. Minkälainen ohjaaja minä olen? Minkälainen ohjaaja haluaisin olla? Mitkä arvot ja teoreettiset suuntaukset ohjaavat toimintaani? Tämän tiedostamisen jälkeen on tärkeää kysyä itseltään vielä yksi kysymys: miksi? 

Vastauksia pohtimalla voimme löytää olennaisen omasta opettajuudestamme ja ohjaajuudestamme. Se on tärkeää, sillä silloin voimme tunnistaa työmme laadun ja eettiset edellytykset. Uskon myös vahvasti siihen, että mitä paremmin lähtökohtamme tiedostamme, sitä valmiimpia olemme vastaanottamaan ohjattavan henkilön sellaisena kuin hän on, omana itsenään, vapaana omista odotuksistamme.

Olen erittäin iloinen, että koulutuksemme sisälsi runsaasti mahdollisuuksia ja antoi välineitä oman osaamisen ja lähtökohtien reflektointiin. Kiitos tästä ja hyvästä ohjauksesta kouluttajillemme Päivi-Katriinalle ja Heikille.

Haluan kiittää myös opo-ryhmäämme. Kiitos hyvistä keskusteluista ja matkakumppanuudesta sekä hauskoista ja herättelevistä aamuhetkistä. Kiitos pienryhmälleni toistemme tukemisesta. Jos olisimme tienneet, että ryhmämme nimi tullaan lausumaan näinkin julkisesti, olisimme ehkä valinneet toisin. Joka tapauksessa, kiitos Pilviveikot. Erityinen kiitos ihanalle Lea Vartiaiselle, monesta syytä. Iloisin ja ylpein olen yhteisestä opettajatutorointia uudistavasta opinnäytetyöstämme Metropoliassa. Terveisiä myös moniammatilliselle ryhmälleni ja siellä erityisesti Leenalle sekä Sarille ja Martinalle. Lämpimin kiitos lähtee kuitenkin tämän salin ulkopuolelle, kumppanilleni Jannelle, joka melko lailla väsymättä jaksoi kuunnella pohdintojani ohjauksesta puolentoista vuoden ajan.

Haluan onnitella meitä kaikkia tänään valmistuneita, kuten myös teitä, jotka mahdollisesti valmistutte hieman myöhemmin. Lopuksi vielä ihan jokaiselle meille: kaikkea hyvää.

Kiitos!

Koulutus päättyy: Käyttöteoria, vihdoin!

On tullut aika kirjoittaa tällä erää viimeinen bloggaus. Koulutuksemme päättyy 30.11. Matka on ollut mielenkiintoinen, monenlainen. Opintoja on sävyttänyt aikuisopiskelijalle tyypilliset haasteet: työn, perheen ja opintojen yhteensovittaminen eli lyhyesti sanottuna ajankäyttö. Omaa taivaltani on hankaloittanut vaihtuva työtilanne, olen opintojen aikana perehtynyt kolmeen uuteen, vaativaan työtehtävään. Tässä kuitenkin nyt ollaan, tuota pikaa valmistumassa!

Opinnot on rakennettu hyvin siten, että koko opintopolun ajan on tullut harrastettua itsearviointia ja reflektointia omasta ohjaajuudesta. Nyt kun katson taaksepäin kesään 2015 ja ensimmäiseen tutkimustehtävään, tunnen iloa ja hieman sellaista lempeää arvostelevaa hyväksyntää silloisia ajatuksiani kohtaan. Iloa siitä, että jo ensimmäisen tehtävän vastaukseni osoittaa, että olen ollut motivoinut ja ohjaus aiheena on selkeästi kiinnostanut minua. Hakeutuessani koulutukseen en ollut siitä nimittäin aivan varma; minulla on jo työnohjaajan tutkinto ja aprikoin josko toinen ohjauskoulutus olisi tarpeellinen tai työurallani hyödyllinen. 

Nyt voin sanoa, että koulutus todella kannatti.

Elämänpolkuni on mitä ilmeisemmin sellaisessa vaiheessa, että on ollut oikea hetki pohtia ohjausta ja ohjaajuutta niin yleisesti kuin omalla kohdallani. Ohjaustyö, niin työnohjaus kuin opinto-ohjaus on saanut mielessäni uusia ulottuvuuksia ja minusta tuntuu, että pystyn ymmärtämään laajemmin kuin ennen mistä ohjaajuudessa on kysymys. Oman käyttöteorian eli ikään kuin pedagogisen ja teoreettisen lähtökohdan pohtiminen on ollut opintojen parasta antia erilaisten käytännön työkalujen ohella. Seuraavassa esittelen ajatuksia, kehikon, josta oma käyttöteoriani tällä hetkellä muodostuu. 

Tutustuttuani teemaan hieman syvemmin, olen törmännyt mm. jaotteluun käyttö- ja julkiteoria (mm. Redmond, B. 2006). Puhutaan myös defensiivisestä ja produktiivisesta käyttöteoriasta (Argyris, C. 1999). Onkin hieman kevyttä tämän tiedostettuaan pohtia lähtökohtaisesti vain käyttöteoriaa, etenkin, kun ero julkiteoriaan voi tutkimuksen mukaan olla hyvin suuri. Argyris & Schön ovat kehittäneet teorian (Theory in action), jossa mm. kuvataan käyttö- ja julkiteorian ilmenemistä. Käyttöteoria (theory-in-use) on ihmisen toimintaa, päättelyä ja valintoja tosiasiallisesti ohjaava sisäinen malli. Toisin sanoen, sillä tarkoitetaan sitä teoreettista viitekehystä ja maailmankuvaa, josta käsin ohjaaja tekee ohjaustyötä. Julkiteoria (espoused theory) taas tarkoittaa ihmisen toiminnalleen esittämiä perusteluja. Julkiteorian mukaiset rationaaliset toiminnan perustelut, siis ne, jotka kysyttäessä kerrotaan, voivat olla täysin erilaisia kuin käyttöteorian sisältämiin toiminnanperusteluihin nähden. (Argyris 1999, 96). 

Nyt pohdinkin, kumpaa teoriaa itse olen opintojeni aikana yrittänyt kartoittaa; sitä, mitä haluaisin toteuttaa ja minkä kuvittelen olevan osa minua vai sitä, miten ohjaukseni käytännössä toteutuu. Entä miten ne eroavat toisistaan? Väittäisin, että olen pohtinut nimenomaan käyttöteoriaa, eli sitä viitekehystä, josta käsin haluan ohjausta toteuttaa. Eräänlaista ideaalia, mallia. Koulutuksen aikana tehtyjen harjoitusten ja oman reflektoinnin tulokset ovat olleet osin yllättäviä. Se kertoo siitä, että julkiteoriani on joiltakin osin saattanut olla ristiriidassa käyttöteoriani kanssa. Todiste siitä, että julkiteoria ei aina vastaa käyttöteoriaa eli omaa sisäistä mallia. Koulutus tehtävineen ja harjoituksineen on ollut minulle hyödyllinen väline oman käyttöteoriani muodostamisessa.
 
Tähän liittyen mieleeni nousee jälleen useita kysymyksiä: Kuinka moni ohjaustyötä tekevä erottaa toisistaan käyttö- ja julkiteoriansa? Kun tutkimuksen mukaan voidaan todeta, että julkiteoria poikkeaa hyvin usein ainakin osittain käyttöteoriasta, niin miten hyvin ohjaajat tiedostavat työskentelevänsä vastoin omaa käyttöteoriaansa? Voidaan myös kysyä, onko tämän asian tiedostamisella ylipäänsä merkitystä ohjaustyön kannalta? Tai pikemminkin, missä määrin asian tiedostamisella on merkitystä? Voiko tästä muodostua ohjaustyön eettinen ongelma?

Kysymykset kiinnostavat minua siinä määrin, että toivon pystyväni jossain kohtaa uraani selvittämään vastauksia tutkimuksellisin keinoin.

Mutta palaanpa omaan käyttöteoriaani. Eri ohjausteorioihin tutustuttuani integroiva ohjaus kuulostaa terminä hyvältä. Pyrin ajattelussani avarakatseisuuteen ja näkökulmien vaihteluun ja siksi jo sana integroiva saa mielessäni myönteistä vastakaikua. Pluralistista eli monia eri teorioita yhdistävää ohjausteoreettista taustaa kuitenkin kritisoidaan melko runsaasti. Sitä kritisoidaan mm. asiantuntemuksen puutteesta. Väitetään siis, että pluralisteilla ei ole riittävää asiantuntemusta minkään käytännön perinpohjaiseen läpivientiin asiakasta auttavalla tavalla. Huomionarvoinen kritiikki. Miten integroida eri teorioita siten, että ne muodostavat ohjaustoiminnan pätevän viitekehyksen? Voisin esittää vastakysymyksiä: Miten ohjausteorian pätevyys ylipäänsä arvioidaan? Mistä tiedämme, että jokin yksittäinen ohjausteoria itsessään on pätevä ja riittävä? Mikä asiantuntemus on riittävää asiantuntemusta? Ihmistieteellisen tutkimuksen perusongelma lienee tulosten mitattavuuden hankaluus. Kuitenkin myös laadullisen tutkimuksen kautta saamme tietoa eri suuntausten käytettävyydestä, vaikuttavuudesta ja validiteetista. Ehkä on niin, että kritiikille on tilaa, koska integroivan ohjuksen vaikuttavuutta ei ole vielä tutkittu riittävästi? Jälleen yksi selvitettävä asia muistiin laitettavaksi. Taustalla onkin suurempi kysymys: kuinka pitkälle eri teorioiden integraatio voi mennä? Onko mahdollista luoda universaalisti hyväksyttävä viitekehys ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiseen?

Se, että mieleeni nousee aina vain uusia kysymyksiä kertoo varmaankin siitä, että asia on monitahoinen eikä käyttöteoria ehkä voikaan olla ns. kiveen hakattu. Tätä tukee myös ajatus siitä, että esimerkiksi vahvasti kristillisestä arvomaailmasta käsin ohjaustyötä tekevä henkilö joutuu kamppailemaa oman arvomaailmansa ja ohjattavan arvomaailman ristiriitojen kanssa, mikäli ne eivät kohtaa. Jos ohjaaja tällaisessa tapauksessa kuljettaa ohjattavaa omien näkemystensä tielle, ei kyse mielestäni ole eettisesti perustellusta ohjaustyöstä vaan pikemminkin neuvonnasta ja johdattelusta. 

Mistä elementeistä oma integroiva ohjausteoriani koostuu?

Ohjaustani leimaa humanistinen suhtautuminen ihmiseen: jokainen ihminen on arvokas ja omanlaisensa. Ohjaajana perustehtäväni on hyväksyä ohjattava sellaisena kuin hän on. En voi kuvitella toisenlaista lähtökohtaa ohjaustyöhön. Ohjaustyöni lähtökohtia ovat hyväksymisen ohella kohtaaminen, kuuntelu ja kunnioittaminen.

Esimerkiksi kognitiivinen ohjausteoria lähtee siitä ajatuksesta, että vain nykyhetkellä on merkitystä. Itse ajattelen enemmän psykodynaamisen ohjausteorian mukaisesti siten, että menneisyys on osa nykyisyyttä. Jos vain mahdollista, haluan lähteä ohjaustyössäni liikkeelle elämänkulun kartoittamisesta. Pidän arvokkaana myös psykodynaamisen tutkimuksen tuloksia esimerkiksi psyykestä. Erityisesti minua viehättää ajatus egosta ja yliminästä, vaikka osin vanhentuneita termejä ovatkin.

Kognitiivinen teoria antaa viitekehyksen ihmisen tiedonkäsittelyprosessien ymmärtämiselle. Miten havaitsemme, käsittelemme tietoa, miten muisti toimii. On vaikea kuvitella tekevänsä ohjaustyötä ymmärtämättä kognitiivisia prosesseja. Omassa ohjaustyössäni korostuu usein myös kognitiiviselle ohjaukselle tyypillisesti looginen ja vaiheittainen eteneminen. Konstruktivistisessa ohjauksessa sen sijaan ohjausprosessi nähdään käsitykseni mukaan dynaamisena, ei niin ennalta määriteltynä prosessina. Pyrin omassa ohjauksessani huomioimaan tilanteen, käytettävissä olevat resussit ja ohjauksen tavoitteet. Olen aina valmistautunut ohjaustilanteeseen, mutta annan mahdollisuuden yllätyksellisyydelle; minulla ei ole tarvetta pitäytyä tiukasti ennalta suunnitellussa kaavassa, mutta olen silti aina valmistautunut ohjaustilanteeseen ja pyrin pitämään huolta siitä, että tietyt vaiheet tulevat toteutuneiksi tavalla tai toisella. Tässä korostuu ehkä konstruktivistinen ajatus ratkaisukeskeisyydestä; ei keskitytä ongelmaan vaan tavoitteeseen ja siihen mitä siihen pääsemiseksi tarvitaan. Ehkä pyrin ohjaustyössäni voimistamaan ohjattavan pystyvyyden tunnetta.

Erittäin tärkeässä roolissa omassa käyttöteoriassani on ympäristön vaikutus ja yksilön kognitiiviset taidot. Tämä on hyvin sosio-konstruktivistinen näkemys ja minulle tärkeä. Olen usein tuohtunut väitteistä, joissa kulttuurisen, sosiaalisen ja fyysisen ympäristön merkitystä väheksytään. Itse haluan ohjauksessani kartoittaa tarkkaan, mitkä ovat ohjattavan lähtökohdat ja sosio-kognitiiviset taidot käsitellä asioita. Haluan, että puhumme ohjattavan kanssa samaa "kieltä" eli ymmärrämme toisiamme. Ohjauksessani korostuu merkitykset ja merkityksenanto asioille ja tapahtumille. En voi kuvitella toisenlaista lähtökohtaa. Hyviä työkaluja tämän kartoittamiseksi ovat esimerkisi narratiivit ja elämätarinat. Sosio-dynaamisen ohjauksen oppi-isä R.V. Peavyn sanoin:

“Ohjaaja ja ohjattava työskentelevät yhteistyössä ja tutkivat ohjattavan elämänkenttää, selvittävät ohjattavan nykyistä elämäntilannetta ja suunnitelevat yhdessä keinoja, joilla ohjattavan toivotunkaltainen tulevaisuus mahdollistuu"

Voidaan ajatella, että käyttöteoriani painottuu sosio-konstruktivistiseen teoriaan. Haluan kuitenkin puhua integroivasta teoriasta, edellä mainituin sävyin.

Tuntuu, että olen löytänyt oman juttuni. Toiveeni ja pyrkimykseni on päästä kehittämään ohjausprosesseja, kouluttamaan ohjaajaopiskelijoita sekä tekemään ohjaukseen liittyvää tutkimustyötä sosiologisesta ja filosofisesta näkökulmasta. 


Lähteet (Internet): 

Redmond, Bairbre: Reflection in Action: Developing Reflective Practice in Health and Social Services. Ashgate Publishing, 2006
Argyris, Chris. On organizational learning. 2.painos. Oxford. 1999.

Ohjauksen etiikasta

Koulutuksessa jätettiin aivan viime hetkiin mielestäni yksi tärkeimmistä aiheista, erittäin mielenkiintoinen teema eli ohjauksen etiikka.

Seuraavat lainaukset ovat verkkosivulta https://verkkolehdet.jamk.fi/elo/2013/03/19/ohjaus-ja-neuvontatyon-etiikasta/ :

"Ammatit ovat eri tavoin herkkiä eettisille ongelmille. Tällä tarkoitetaan, että ne sisältävät sekä määrällisesti että laadullisesti erilaisia hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, liittyviä kysymyksiä. Herkkyyteen vaikuttavat työn suoranaiset eettiset arvopäämäärät, kuten ihmisten terveys ja turvallisuus tai työn suuntautuminen vaikeisiin ihmiselämän tilanteisiin: syntymään, kuolemaan, sairauteen tai yhtäkkiseen kielteiseen muutokseen. Ammattieettiset ohjeet ovat perinteisesti kuuluneet sellaisten ammattien harjoittajille, joiden itsenäiseen asemaan liittyy eettisten valintojen avoin läsnäolo (mm. lääkärit, lakimiehet, papit).  (Airaksinen 1993.)

Edellä mainittujen ammattien, perinteisten professioiden, lisäksi myös useiden muiden ammattien harjoittajat tarvitsevat tänä päivänä tuekseen ammatin harjoittamiseen yhteisiä eettisiä ohjeita. (Friman 2004.) Ammattieettisiä ohjeita (koodeja, koodistoja) on viime vuosikymmeninä laadittu, koska työelämässä yhä useammat ammattilaiset työskentelevät itsenäisissä ja vastuullisissa tehtävissä (Airaksinen & al. 2008). He tarvitsevat työnsä tueksi yhteisiä ohjeita. Ammattieettiset ohjeet syntyvät aina ammattikunnan itsensä laatimina ja ne hyväksytään esim. liittokokouksissa.
Ohjaus- ja neuvontatyön erityinen haaste ovat ihmisten kohtaaminen kasvotusten, läheltä ja henkilökohtaisesti. Päätöksiä tehdään ihmisen kanssa ja rinnalla; nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Eikä kyseessä ole vain yhden henkilön vaan myös läheisten elämä.

Ohjaus- ja neuvontatyötä tekevät voivat käyttää tukenaan opettajien tai opojen eettisiä ohjeita. Opinto-ohjaajien ohjeet on uusittu v. 2009. Säännöissä todetaan opinto-ohjauksen tavoitteena olevan ohjattavaa koulutukseen, opiskeluun, uravalintaan ja tulevaisuuteen liittyvien kysymysten käsittelyn tukeminen. Lisäksi todetaan, että opinto-ohjauksen tarkoituksena on auttaa ohjattavaa ymmärtämään omaa tilannettaan ja kohtaamaan elämänsä haasteita."

Sopo Ry:n sivuilta löysin opinto-ohjaajien eettiset periaatteet:
http://www.sopo.fi/yhdistys/eettiset%20periaatteet

Hienoa, että periaatteet ovat olemassa, mutta ne luettuani voin todeta, että kyse todellakin on periaatteista, ei käytännön ohjeista. Ne toki tukevat käytännön työtä ja antavat sille ikään kuin raamit. Ohjaustyö on luonteeltaan sellaista, että käytännössä joudumme jatkuvasti tekemään eettisyyteen liittyviä valintoja.

Kurssilla käytyjen keskustelujen perusteella voidaan todeta, että ohjaajan tehtävä onkin ratkaisujen ja diagnosoinnin sijaan keskittyä elämäntilanteen kartoittamiseen. Tämä on ehkä tärkein sääntö, joka tulisi pitää mielessä. Minkälaisin työkaluin oman työn eettisyyttä voi tukea? Heikki Pasanen muistutti ohjattavan tilanteen kartoittamisen merkityksestä: anna aikaa kartoitukselle! Hyvä on pitää mielessä myös katalyyttiset välineet haastavien tilanteiden ratkaisemiseksi. Tällainen voi olla esimerkiksi työpari-työskentely.

Tärkeää on myös muistaa ottaa vaikeatkin asiat puheeksi. Jos jättää puuttumatta kyseenalaiseen tilanteeseen, tekee mahdollisesti eettisesti väärän valinnan. Edgar Scheinin sanoin kuitenkin: "älä ota asiakkaan ristiä kannettavaksesi"´, eli evidenssi on aina ensin tarkistettava. Hyvä väline ja työkalu haastavan tilanteen ratkaisemiseksi on konfrontaatio. Tämän voi tehdä esimerkiksi esittämällä kysymyksen "Mihin sinun aikasi menee kun opinnot eivät ole edenneet?". Näin päästään kiinni mahdollisesti arkaluonteiseen asiaan ohjattavan elämässä ilman, että ohjaaja tekee itse omat tulkintansa.

Etiikkaan liittyy luonnollisena osana tasa-arvon kysymykset. 1.1.2017 kaikissa oppilaitoksissa tulee olla tasa-arvosuunnitelma, josta voidaan käyttää myös nimeä yhdenvertaisuussuunnitelma. Hämmentävää on, ettei sitä aiemmin ole vaadittu.

Ohjauksen etiikkaan liittyy myös ohjaajan käyttöteoria. Tämä aihe on aiheuttanut keskustelua koulutuksessamme. Itse olen kiinnostunut pohtimaan mm. seuraavia kysymyksiä:
Missä määrin opinto-ohjaustyötä tekevät tiedostavat oman käyttöteoriansa? Missä määrin opinto-ohjaajakoulutus vaikuttaa käyttöteorian muodostumiseen? Onko ohjaus erilaista jos ohjaaja tiedostaa oman käyttöteoriansa? Jos opinto-ohjaaja ei tiedosta omaa käyttöteoriaansa, vaikuttaako se ohjaustyön laatuun? Jos opinto-ohjaaja ei tiedosta omaa käyttöteoriaansa, onko ohjastyö väistämättä eettisesti kyseenalaista?

Ja monia muita kysymyksiä! Näihin lähden etsimään vastausta, ehkä väitöskirjan muodossa, ehkä muuten.

Koulutuksen aikana tehtyjen kehittämistöiden esittelyä

Koulutuksemme viimeinen lähiopetusjakso. Yhtäkkiä tuntuu että nytkö jo! Toisaalta kun katsoo aikaa taaksepäin, niin onhan tässä tullut tehtyä valtavasti töitä tämän koulutuksen puitteissa opinto-ohjaajan pätevyyden eteen; harjoittelut ja yhteensä 11 oppimistehtävää joko ryhmässä tai yksin. Huh! Viime viikolla väkersin tuntikaupalla oppimistehtävää 7, yhdeksän sivun pituinen raportti siitäkin sitten tuli.

Tämän viimeisen lähiopetusjakson aikana me kaikki osallistujat esittelemme omat kehittämistyömme eli projektin, jota olemme työstäneet koulutuksen aikana. Kehittämistyöt olivat monipuolisia, ehkä pääosaan nousi kuitenkin ohjauksen kehittäminen. Kollegat olivat pääsääntöisesti tehneet hyvää työtä ja panostaneet hankkeisiin.

Itse tein hankkeen yhdessä Lea Vartiaisen kanssa. Esittelin toimintasuunnitelmaamme aiemmin tässä blogissa. Parityöskentely osoittautui hyväksi ratkaisuksi; tapahtui vertaisoppimista ja yhdessä tekeminen sitoutti tekemään projektia suunnitelman mukaisesti. Antoisaa oli myös se, että kehittämistyömme oli osa Metropolia AMK:n Musiikin tutkinnon todellista ohjauksen kehittämistyötä. Työmme jää siis elämään uutena opettajatutoroinnin mallina tutkintoon.

Kun laadimme Lean kanssa esitystä kehittämishankkeestamme lähiopetuspäivään, huomasimme, että melkeinpä pääroolin työstä saa itse prosessi eikä lopputulos, joka sekin on erinomainen. Miten pääsimme lopputulemaan, mitkä olivat prosessin kulmakiviä? Avainsanoja toimintasuunnitelmassamme olivat johdon sitouttaminen, taustamateriaalin eli faktojen kerääminen ja avoin esittely sekä henkilökunnan osallistaminen ja kuuntelu. Nämä eivät jääneet hankkeessamme vain pelkäksi sanahelinäksi, vaan panostimme niihin ja pidimme huolen, että nämä työvaiheet toteutetaan. Emme halunneet antaa jotakin valmista, vaan tehdä yhdessä johdon ja henkilökunnan kanssa. Näin vältyimme myös epärakentavalta kritiikiltä ja siltä, että lopputuotoksemme eli uusi opettajatutoroinin malli olisi jäänyt ottamatta käytäntöön.

Hieno työ! Kiitos Lea!

Jatkamme työtä laatimalla siitä artikkelin. Toivottavasti saamme sen julkaisutua alan lehdissä, tai edes yhdessä.

Opinto-ohjauksen keskeinen sisältö tämän päivän Suomessa

Koulutuksessamme vieraili Suomen opinto-ohjaajat ry:n puheenjohtaja Jukka E. Vuorinen. Vierailun teemana oli opinto-ohjauksen vanhat ja uudet haasteet. Sopo ry:ssä on yhteensä noin 1200 jäsentä. Itsekin liityin siihen lähiopetusjakson päätteeksi.

Vuorisen esityksessä keskityttiin opinto-ohjauksen historiaan ja pohjoismaisten opinto-ohjausmallien vertailuun. Ajankohtaisista kysymyksiä käsiteltiin, mutta haasteista ja tulevaisuuden näkymistä olisi voinut käydä keskustelua enemmänkin.

Ajankohtaisia kysymyksiä ovat mm.:

Uudet opetussuunnitelmat 2016
Ammatillisen koulutuksen reformi
Hallituksen koulutusleikkaukset

Opetussuunnitelmauudistus ja ammatillisen koulutuksen reformi korostavat ohjauksellisuutta myös ammatillisessa koulutuksessa, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Siihen ei tunnu kenelläkään olevan vielä valmiita vastauksia. Vahvistuuko opinto-ohjauksen rooli vai jalkautuuko ohjaustyö entistä enemmän opettajien vastuulle? Opinto-ohjaajien työmarkkitilanne on tällä hetkellä välttävä; suhteessa avautuviin paikkoihin on moninkertainen määrä hakijoita. Hallituksen koulutusleikkauset saattavat ajaa ohjauksen ja opetuksen integroimista yhden henkilön tehtäväksi. Kysymys kuuluu; jos opettajat ovat jo nyt tiukilla, miten irroittaa aikaa ohjaukselliseen työhön? Entäpä ohjaustaidot? Voidaanko olettaa, että ammatillisen koulutuksen opettajalla on riittävä tietämys ja taito ohjaustyöhön? Kyse on myös ammattietiikasta.

Lähinnä Suomen ja Ruotsin opinto-ohjausmalleja vertaillut Vuorinen oli sitä mieltä, että Suomen malli on ajan kuluessa osoittautunut toimivammaksi. Ruotsissa kärsitään yleisesti opettajakunnan ammatin arvostuksen laskusta ja opettajista on valtava tekijäpula. Alueittain on näkyvissä selkeä polarisaatiokehitys. Oppilaiden kunnioitus opettajia kohtaan on laskenut ja opettajen työolosuhteet ovat monilla seuduilla ja asuinalueilla heikot; tämä on pitkälti seurausta politiikasta, joka tukee sosio-ekonomisesti ja kulttuurisesti erilaisten alueiden segregaatiota. Suomessa segregaatio on vielä suhteellisen vähäistä ja toivonkin, että aluepolitiikassa osataan ottaa oppia naapurimaan virheistä.

Miksi sitten suomalainen opinto-ohjausmalli on ruotsalaista parempi? Suurin ero lienee siinä, että Suomessa opolla on opettajan status eli ns. kaksoisrooli. Tämä sitoo opon osaksi kouluyhteisöä ja lähelle oppilaita, antaa opolle uskottavuutta oppilaiden silmissä. Opettajan ammatti on Suomessa yhä kiinnostava nuorten näkökulmasta. Opo toimii osana kouluyhteisöä ja on oppilaiden saatavilla. Tätä kautta opolle avautuu mahdollisuus vaikuttaa; hän on osa koulun työryhmiä ja kontaktissa oppilaiden vanhempiin. Opettajuuden kautta opo tutustuu oppilaaseen ja näkee mm. miten tämä käyttäytyy ryhmässä. Ruotsissa opo ei ole osa kouluyhteisöä vaan erillinen toimija, hänellä ei ole opettajan statusta.

Liittyykö kaksoisrooliin haasteita? Erityistehtävästä johtuen opo on kuitenkin, vaikka osa yhteisöä, melko yksin. Siksi opoille onkin tärkeää opojen yhteisön tuki esimerkiksi järjetöjen kautta. Opot saattavat puhua kouluyhteisössä eri käsittein ja laadullisiin seikkoihin keskittyen samalla kun opettajat uein käyttävät määrällisiä käsitteitä.

Mielenkiintoista oli Vuorisen esityksen aikana käyty keskustelu tämän päivän opinto-ohjauksen keskeisestä sisällöstä ja tulevaisuuden näkymistä. Tulevaisuuden näkymien muuttuessa ja työelämän myllerryksessä oppilaiden ohjaaminen perinteisen tavan mukaan tiettyyn ammattiin ei enää päde (josko on koskaan pätenytkään). Opinto-ohjauksesa tulisikin keskittyä sanelemisen ja suorittamisen sijaan voimaannuttavaan keskusteluun, jossa tuodaan oppilaille välineitä itsetuntemuksen kasvattamiseen. Vuorinen mainitsi edelleen ajankohtaisen väitöskirjan vuodelta 2003, jossa Jussi Onnismaa puhuu prosessien ja suhteiden merkityksestä ammatinvalinnan sijaan. Keskiössä tulisi olla mahdollisuuksien ja todellisuuden taju.

Edessä ja meneillään on epävarmuuden aika. Näin on toki ollut usein historiassa ennenkin; yhtä lailla aikain saatossa tulevaisuus on ollut epävarmaa. Kysyttäessä mikä ala vetää tulevaisuudessa, vastaus voi olla vaikea hahmottaa. Se mistä voimme olla melko varmoja on sosiaali- ja terveysalan työmäärän lisääntyminen - ainakin kunnes automatisaatio korvaa enenevässä määrin ihmisen työn. Joka tapauksessa ns. huoltosuhde heikkenee dramaattisesti, väki vanhenee ja hoitajia tarvitaan lisää.

Miten ohjaajan tulisi suhtautua tähän kaikkeen? Negatiivisuudella ja pelolla ei voita mitään, se on selvää. Vaikka tulevaisuutta voi olla joskus ahdistava ajatella, tulisi keskittyä toivoon ja mahdollisuuksiin. Jos ei tiedä varmuudella tulevasta, mitä aiot tehdä seuraavaksi -kysymys on aivan relevantti, pienin askelin eteenpäin. Luottamus tulevaan ja positiivinen ajattelu kantaa.

Henkilökohtaisesti en usko, että työ vähenee, se vain muuttaa muotoaan.