On tullut aika kirjoittaa tällä erää viimeinen bloggaus. Koulutuksemme päättyy 30.11. Matka on ollut mielenkiintoinen, monenlainen. Opintoja on sävyttänyt aikuisopiskelijalle tyypilliset haasteet: työn, perheen ja opintojen yhteensovittaminen eli lyhyesti sanottuna ajankäyttö. Omaa taivaltani on hankaloittanut vaihtuva työtilanne, olen opintojen aikana perehtynyt kolmeen uuteen, vaativaan työtehtävään. Tässä kuitenkin nyt ollaan, tuota pikaa valmistumassa!
Opinnot on rakennettu hyvin siten, että koko opintopolun ajan on tullut harrastettua itsearviointia ja reflektointia omasta ohjaajuudesta. Nyt kun katson taaksepäin kesään 2015 ja ensimmäiseen tutkimustehtävään, tunnen iloa ja hieman sellaista lempeää arvostelevaa hyväksyntää silloisia ajatuksiani kohtaan. Iloa siitä, että jo ensimmäisen tehtävän vastaukseni osoittaa, että olen ollut motivoinut ja ohjaus aiheena on selkeästi kiinnostanut minua. Hakeutuessani koulutukseen en ollut siitä nimittäin aivan varma; minulla on jo työnohjaajan tutkinto ja aprikoin josko toinen ohjauskoulutus olisi tarpeellinen tai työurallani hyödyllinen.
Nyt voin sanoa, että koulutus todella kannatti.
Elämänpolkuni on mitä ilmeisemmin sellaisessa vaiheessa, että on ollut oikea hetki pohtia ohjausta ja ohjaajuutta niin yleisesti kuin omalla kohdallani. Ohjaustyö, niin työnohjaus kuin opinto-ohjaus on saanut mielessäni uusia ulottuvuuksia ja minusta tuntuu, että pystyn ymmärtämään laajemmin kuin ennen mistä ohjaajuudessa on kysymys. Oman käyttöteorian eli ikään kuin pedagogisen ja teoreettisen lähtökohdan pohtiminen on ollut opintojen parasta antia erilaisten käytännön työkalujen ohella. Seuraavassa esittelen ajatuksia, kehikon, josta oma käyttöteoriani tällä hetkellä muodostuu.
Tutustuttuani teemaan hieman syvemmin, olen törmännyt mm. jaotteluun käyttö- ja julkiteoria (mm. Redmond, B. 2006). Puhutaan myös defensiivisestä ja produktiivisesta käyttöteoriasta (Argyris, C. 1999). Onkin hieman kevyttä tämän tiedostettuaan pohtia lähtökohtaisesti vain käyttöteoriaa, etenkin, kun ero julkiteoriaan voi tutkimuksen mukaan olla hyvin suuri. Argyris & Schön ovat kehittäneet teorian (Theory in action), jossa mm. kuvataan käyttö- ja julkiteorian ilmenemistä. Käyttöteoria (theory-in-use) on ihmisen toimintaa, päättelyä ja valintoja tosiasiallisesti ohjaava sisäinen malli. Toisin sanoen, sillä tarkoitetaan sitä teoreettista viitekehystä ja maailmankuvaa, josta käsin ohjaaja tekee ohjaustyötä. Julkiteoria (espoused theory) taas tarkoittaa ihmisen toiminnalleen esittämiä perusteluja. Julkiteorian mukaiset rationaaliset toiminnan perustelut, siis ne, jotka kysyttäessä kerrotaan, voivat olla täysin erilaisia kuin käyttöteorian sisältämiin toiminnanperusteluihin nähden. (Argyris 1999, 96).
Nyt pohdinkin, kumpaa teoriaa itse olen opintojeni aikana yrittänyt kartoittaa; sitä, mitä haluaisin toteuttaa ja minkä kuvittelen olevan osa minua vai sitä, miten ohjaukseni käytännössä toteutuu. Entä miten ne eroavat toisistaan? Väittäisin, että olen pohtinut nimenomaan käyttöteoriaa, eli sitä viitekehystä, josta käsin haluan ohjausta toteuttaa. Eräänlaista ideaalia, mallia. Koulutuksen aikana tehtyjen harjoitusten ja oman reflektoinnin tulokset ovat olleet osin yllättäviä. Se kertoo siitä, että julkiteoriani on joiltakin osin saattanut olla ristiriidassa käyttöteoriani kanssa. Todiste siitä, että julkiteoria ei aina vastaa käyttöteoriaa eli omaa sisäistä mallia. Koulutus tehtävineen ja harjoituksineen on ollut minulle hyödyllinen väline oman käyttöteoriani muodostamisessa.
Tähän liittyen mieleeni nousee jälleen useita kysymyksiä: Kuinka moni ohjaustyötä tekevä erottaa toisistaan käyttö- ja julkiteoriansa? Kun tutkimuksen mukaan voidaan todeta, että julkiteoria poikkeaa hyvin usein ainakin osittain käyttöteoriasta, niin miten hyvin ohjaajat tiedostavat työskentelevänsä vastoin omaa käyttöteoriaansa? Voidaan myös kysyä, onko tämän asian tiedostamisella ylipäänsä merkitystä ohjaustyön kannalta? Tai pikemminkin, missä määrin asian tiedostamisella on merkitystä? Voiko tästä muodostua ohjaustyön eettinen ongelma?
Kysymykset kiinnostavat minua siinä määrin, että toivon pystyväni jossain kohtaa uraani selvittämään vastauksia tutkimuksellisin keinoin.
Mutta palaanpa omaan käyttöteoriaani. Eri ohjausteorioihin tutustuttuani integroiva ohjaus kuulostaa terminä hyvältä. Pyrin ajattelussani avarakatseisuuteen ja näkökulmien vaihteluun ja siksi jo sana integroiva saa mielessäni myönteistä vastakaikua. Pluralistista eli monia eri teorioita yhdistävää ohjausteoreettista taustaa kuitenkin kritisoidaan melko runsaasti. Sitä kritisoidaan mm. asiantuntemuksen puutteesta. Väitetään siis, että pluralisteilla ei ole riittävää asiantuntemusta minkään käytännön perinpohjaiseen läpivientiin asiakasta auttavalla tavalla. Huomionarvoinen kritiikki. Miten integroida eri teorioita siten, että ne muodostavat ohjaustoiminnan pätevän viitekehyksen? Voisin esittää vastakysymyksiä: Miten ohjausteorian pätevyys ylipäänsä arvioidaan? Mistä tiedämme, että jokin yksittäinen ohjausteoria itsessään on pätevä ja riittävä? Mikä asiantuntemus on riittävää asiantuntemusta? Ihmistieteellisen tutkimuksen perusongelma lienee tulosten mitattavuuden hankaluus. Kuitenkin myös laadullisen tutkimuksen kautta saamme tietoa eri suuntausten käytettävyydestä, vaikuttavuudesta ja validiteetista. Ehkä on niin, että kritiikille on tilaa, koska integroivan ohjuksen vaikuttavuutta ei ole vielä tutkittu riittävästi? Jälleen yksi selvitettävä asia muistiin laitettavaksi. Taustalla onkin suurempi kysymys: kuinka pitkälle eri teorioiden integraatio voi mennä? Onko mahdollista luoda universaalisti hyväksyttävä viitekehys ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiseen?
Se, että mieleeni nousee aina vain uusia kysymyksiä kertoo varmaankin siitä, että asia on monitahoinen eikä käyttöteoria ehkä voikaan olla ns. kiveen hakattu. Tätä tukee myös ajatus siitä, että esimerkiksi vahvasti kristillisestä arvomaailmasta käsin ohjaustyötä tekevä henkilö joutuu kamppailemaa oman arvomaailmansa ja ohjattavan arvomaailman ristiriitojen kanssa, mikäli ne eivät kohtaa. Jos ohjaaja tällaisessa tapauksessa kuljettaa ohjattavaa omien näkemystensä tielle, ei kyse mielestäni ole eettisesti perustellusta ohjaustyöstä vaan pikemminkin neuvonnasta ja johdattelusta.
Mistä elementeistä oma integroiva ohjausteoriani koostuu?
Ohjaustani leimaa humanistinen suhtautuminen ihmiseen: jokainen ihminen on arvokas ja omanlaisensa. Ohjaajana perustehtäväni on hyväksyä ohjattava sellaisena kuin hän on. En voi kuvitella toisenlaista lähtökohtaa ohjaustyöhön. Ohjaustyöni lähtökohtia ovat hyväksymisen ohella kohtaaminen, kuuntelu ja kunnioittaminen.
Esimerkiksi kognitiivinen ohjausteoria lähtee siitä ajatuksesta, että vain nykyhetkellä on merkitystä. Itse ajattelen enemmän psykodynaamisen ohjausteorian mukaisesti siten, että menneisyys on osa nykyisyyttä. Jos vain mahdollista, haluan lähteä ohjaustyössäni liikkeelle elämänkulun kartoittamisesta. Pidän arvokkaana myös psykodynaamisen tutkimuksen tuloksia esimerkiksi psyykestä. Erityisesti minua viehättää ajatus egosta ja yliminästä, vaikka osin vanhentuneita termejä ovatkin.
Kognitiivinen teoria antaa viitekehyksen ihmisen tiedonkäsittelyprosessien ymmärtämiselle. Miten havaitsemme, käsittelemme tietoa, miten muisti toimii. On vaikea kuvitella tekevänsä ohjaustyötä ymmärtämättä kognitiivisia prosesseja. Omassa ohjaustyössäni korostuu usein myös kognitiiviselle ohjaukselle tyypillisesti looginen ja vaiheittainen eteneminen. Konstruktivistisessa ohjauksessa sen sijaan ohjausprosessi nähdään käsitykseni mukaan dynaamisena, ei niin ennalta määriteltynä prosessina. Pyrin omassa ohjauksessani huomioimaan tilanteen, käytettävissä olevat resussit ja ohjauksen tavoitteet. Olen aina valmistautunut ohjaustilanteeseen, mutta annan mahdollisuuden yllätyksellisyydelle; minulla ei ole tarvetta pitäytyä tiukasti ennalta suunnitellussa kaavassa, mutta olen silti aina valmistautunut ohjaustilanteeseen ja pyrin pitämään huolta siitä, että tietyt vaiheet tulevat toteutuneiksi tavalla tai toisella. Tässä korostuu ehkä konstruktivistinen ajatus ratkaisukeskeisyydestä; ei keskitytä ongelmaan vaan tavoitteeseen ja siihen mitä siihen pääsemiseksi tarvitaan. Ehkä pyrin ohjaustyössäni voimistamaan ohjattavan pystyvyyden tunnetta.
Erittäin tärkeässä roolissa omassa käyttöteoriassani on ympäristön vaikutus ja yksilön kognitiiviset taidot. Tämä on hyvin sosio-konstruktivistinen näkemys ja minulle tärkeä. Olen usein tuohtunut väitteistä, joissa kulttuurisen, sosiaalisen ja fyysisen ympäristön merkitystä väheksytään. Itse haluan ohjauksessani kartoittaa tarkkaan, mitkä ovat ohjattavan lähtökohdat ja sosio-kognitiiviset taidot käsitellä asioita. Haluan, että puhumme ohjattavan kanssa samaa "kieltä" eli ymmärrämme toisiamme. Ohjauksessani korostuu merkitykset ja merkityksenanto asioille ja tapahtumille. En voi kuvitella toisenlaista lähtökohtaa. Hyviä työkaluja tämän kartoittamiseksi ovat esimerkisi narratiivit ja elämätarinat. Sosio-dynaamisen ohjauksen oppi-isä R.V. Peavyn sanoin:
“Ohjaaja ja ohjattava työskentelevät yhteistyössä ja tutkivat ohjattavan elämänkenttää, selvittävät ohjattavan nykyistä elämäntilannetta ja suunnitelevat yhdessä keinoja, joilla ohjattavan toivotunkaltainen tulevaisuus mahdollistuu"
Voidaan ajatella, että käyttöteoriani painottuu sosio-konstruktivistiseen teoriaan. Haluan kuitenkin puhua integroivasta teoriasta, edellä mainituin sävyin.
Tuntuu, että olen löytänyt oman juttuni. Toiveeni ja pyrkimykseni on päästä kehittämään ohjausprosesseja, kouluttamaan ohjaajaopiskelijoita sekä tekemään ohjaukseen liittyvää tutkimustyötä sosiologisesta ja filosofisesta näkökulmasta.
Lähteet (Internet):
Redmond, Bairbre: Reflection in Action: Developing Reflective Practice in Health and Social Services. Ashgate Publishing, 2006
Argyris, Chris. On organizational learning. 2.painos. Oxford. 1999.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti